Hubsis! Jokos se eka vuosi hurahti?

 

Heinäkuussa viime vuonna se tapahtui: minusta tuli hubilainen.

Ensin olin vaan tavallinen vasta valittu Tiedetoimittajain liiton pääsihteeri, joka etsi toimistoa. Seuraavassa hetkessä istuin Hubin loungen sohvalla neuvottelemassa ihastuttavan Tiinan kanssa vuokraehdoista ja sivusilmällä seurailin muita hubilaisia.

Syyskuun alusta 2014 liiton toimiston vuokrasopimus alkoi, ja seuraavien viikkojen aikana mieleni siirtyi yhä useammin mittailemaan tulevan toimistohuoneeni nurkkia ja seiniä. Kun sitten muuttokuorma Helsingistä saapui Oravan rattailla, huone oli yhdessä hetkessä täynnä tavaraa. Hädin tuskin sinne itse mahduin.

Ensimmäinen virallinen työpäiväni pääsihteerinä suoritettiin marraskuun alussa, ja on pakko sanoa, että ekat viikot menivät sumussa. Opittavaa oli hirveästi, ja varsinaista tekemistä vielä enemmän. Toki edeltäjäni oli minua valmentanut monin tavoin, mutta muutos ammattilehden uutistoimittajasta toimittajajärjestön keulille ei sujunut ollenkaan aina suloisesti. Tuli tehtyä kaikki mahdolliset mokat, mitä järjestöpäällikkö pystyy kokemattomuuksissaan tekemään.

Mitäpä yksityisen epätoivon hetkellä voi tehdä? Mihin purkaa ylivuotavat tunteet, kun olin samalla sekä itseni pomo että itseni alainen? Tietenkin marssin huoneestani Hubin loungeen!

Jo loungen voimakas värimaailma toivotti minut tervetulleeksi kaikkine kuohuvine tunteineni. Otin kaapista kupin, termarista kahvia ja valitsin, istunko kovalla vai pehmeälle tuolille ja odotin – ja eikös jonkin ajan päästä jostain huoneesta loungeen tallustanut toinen ihminen, jonka kanssa sai jakaa hetken, ajatuksen, luottamuksen kasvaessa jopa mieliharmin, mutta usein myös ilonpuuskan. Joskus maltoin myös itse kuunnella.

Sillä ei vain viihtyisät tilat, vaan ennen kaikkea fiksut ja jännät ihmiset tekevät tästä toimistohotellista Hubin. Jo ensikohtaamisessa aistittu yhteisöllinen fiilis on se Hubin sielu, jollaista ei ole missään muualla. Meillä ei tartte esittää, ei kovista eikä kivistä, ei hurjaa eikä nurjaa, ei kaameaa eikä haaleaa.

Vaikka kukaan muu ei Hubilla ole perinteisessä mielessä "työkaverini", koska olen liiton ainoa työntekijä, silti ollaan hubikavereita ja jaetaan asioita.

Työnohjaani on sanonut, että työpaikanvaihdos nostaa kriisipisteet yhtä korkealle kuin puolison kuolema tai avioero. Vaikka vaihtaisi unelmatyöhönsä, muuttajan on kuin luotava nahkansa. Hetki ollaan vereslihalla.

Ihminen on sosiaalinen eläin, ja jakaminen ja yhdessä kokeminen pitävät meidät järjissämme.

                                                                                   * * *

Tänä vuonna syyskuussa huomaan siis, että "hubsis, minne se vuosi hurahti". Olen selvinnyt kriittisestä vuodesta ja seison taas tukevalla maaperällä nauttien uudesta työstäni.

Ja nyt kun meille tulee taas uusia hubilaisia, niin itse olen se "vanha", joka neuvoo, missä on kahvimukeja ja suodatinpapereita ja milloin tori on auki ja kuka meistä tuntee parhaiten Salon lounaspaikat. Kaikki ne ovat tietoja ja taitoja, jotka liimaavaat meitä hubikavereita yhteisöksi; siis sellaiseksi, jollaista ei ole missään mualla.

Ulla Järvi